Rukouskirje 5/2018: Mä suuren ilon ilmoitan

Mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus Herra.” Luuk. 2:10–11

Suuri tieto paisuttaa

”Kumpaa Raamatun käännöstä luet, uutta vai vanhaa?” kysyi joku rukousillan jälkeen. Uusi Raamatun käännös oli ollut silloin jonkin aikaa voimassa. ”Enimmäkseen uutta mutta joskus vanhaakin”, vastasin huolettomasti arvaamatta vastaukseni seuraamuksia. Raivostuneena kysyjä sanoi: ”Etkö tiedä, että uusi käännös on saatanasta.” Herra oli kuulemma hänelle sen näin ilmoittanut. Tämän jälkeen miestä ei enää näkynyt. Aina silloin tällöin tapaa ihmisiä, jotka nostavat itsensä uskovaisena kaikkien yläpuolelle ja alkavat sanella miten on uskottava, jotta olemme heidän kanssaan samalla puolella. Maailmankuva on jakautunut heihin ja meihin. ”Minä en tulkitse Raamattua, luen vain ja Pyhä Henki johtaa minut yhteen totuuteen”, selvitti minulle kerran joku hurskas. Samalla hän ihmetteli, kuinka juuri hänet oli johdatettu totuuden tuntemiseen. Hengellinen keskustelu näivettyy siellä missä oma mielipide jyrätään ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi. Myöskin ilmapiiri kiristyy kovaksi ja rakkaudettomaksi. Kiivasta Raamatun selitystä pidetään usein uskon palavuutena vaikka se on vain uskonnollista kiihkoilua. ”Tarvitaan paljon kärsivällisyyttä, yksinkertaisuutta ja sydämen puhtautta, että voi kuunnella Jumalan sanaa sen koko laajuudessa”, sanoo Wilfrid Stinissen kirjassaan Tänään on Herran päivä.

Toisten yläpuolelle asettumisessa on ylpeyden siemen. ”Kaikkein hienoimmassa ja samalla kaikkein alhaisimmassa muodossa ylpeys on Jumalan asemaan asettumista”, toteaa Oswald Chambers. Ihmisessä tapahtuu hienovarainen sisäisten asenteiden muutos, ylpeys pukeutuu hurskaaseen kaapuun. Jos Raamattua on luettu paljon ja vielä rukoiltukin, eikö uskon pitäisi näkyä suurempana rakkautena lähimmäisiä kohtaan? ”Hyväksykää siis toinen toisenne niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omakseen teidät.” (Room. 15:7) Jo alkuseurakunnassa jakauduttiin, joku oli Paavalin puolella ja joku taas Apolloksen. Jeesuksen toive, että olisimme yhtä, lienee opillisten eroavaisuuksien vuoksi mahdotonta. Kysymys kuuluukin, voimmeko erimielisyyksistämme huolimatta hyväksyä toisemme kristittyinä. Yhteyden ei tarvitse merkitä aina yksimielisyyttä. Tarvitaan kuitenkin paljon rukousta, jotta voimme rukoilla yhdessä. Sisäinen Fariseus meissä kiittää aidosti siitä, ettemme ole niin kuin toiset. Ajattelemme tarvitsevamme vähemmän armoa kuin nuo, jotka ovat uskossaan erilaisia kuin me, tai jotka eivät ole päässeet sellaisen hurskauden tasolle mitä itse edustamme. Olemme tehneet itsestämme hengellisen elämän esikuvia. Jeesusta arvosteltiin siitä, että Hän viihtyi syntisten kanssa. Syntisetkin tuntuivat viihtyvän hyvin synnittömän Jeesuksen seurassa. Hänen pyhyytensä ei asettanut muuria yhteyden välille.

Rakkaus rakentaa

Kristittyinä meidät lähetettiin julistamaan ilosanomaa kaikkeen maailmaan. On löydettävä ne keinot ja kieli, joita maailma kuuntelee. Ennen vanhaan ihmisiä peloteltiin helvetillä ja tuomiolla. Kaikki muut paitsi oman liikkeen edustajat päätyivät kadotukseen. Ei ihme, jos tänä päivänä monet vierastavat seurakuntaa. Ihmisiä ei ole tuonut takaisin kirkkoon sekään, että nykyään armo on avarrettu niin suureksi, että kaikki pääsevät taivaaseen. Jopa maalliset toimittajat kirjoittavat, että kirkko on kadottanut jotakin pyhyydestään. Pyhän kaipaus on kuitenkin säilynyt maallistuneessakin yhteiskunnassa. Pyhä Henki tuo pyhyyden ja tekee eläväksi hengettömän seurakunnan. Millään kirkkokunnalla ei ole yksinoikeutta Pyhään Henkeen. Rakkaus on hengen hedelmä. Kirjassa Taivaan rajalla (John Burke) hetken kuolleena olleet ihmiset kertoivat taivasmatkastaan. Monet sanoivat, että heille näytettiin pikakelauksena hetkessä koko heidän elämänsä.

Joku kysyi, miksi kelauksessa ei näkynyt niitä hetkiä, jolloin heidät palkittiin toiminnastaan yhteiskunnassa. Vastaus kuului, että se ei ollut merkittävää. Kaikille taivaassa käyneille painotettiin, että vain rakkaus on tärkeää. Mitä rakkaus on? Raamattu sanoo: ”Sen suurempaa rakkautta ei ole, kuin että antaa henkensä ystävänsä puolesta” (Joh. 15:13). Rakkaus on itsensä alttiiksi antamista. Risti kertoo rakkaudesta. Jumala antoi poikansa syntyä maailmaan ja kuolla ristillä, jotta saisimme syntimme anteeksi. Murrettuina ja armahdettuina voimme tulla aidoiksi. Saamme käydä seimen äärelle ja ristin juurelle. Syntyy yhteys toisiin ja suuri ilo.

Kiitos tuestasi

”Jumalan etsimisen voi aloittaa kauneudesta. Pitää hakeutua sen musiikin äärelle, joka syvimmin koskettaa”, sanoo Owe Wikström kirjassaan Sielu ja sointi. Vaikka musiikki ei uskoa synnyttäisikään, se avaa meissä vastaanottavaisuutta kauneudelle. Olemme kiertäneet koko syksyn Elviksen hengellisiä lauluja laulaen. Musiikki on avannut ihmisten sydämiä ja he ovat tulleet kuuloetäisyydelle. Elviksen laulujen laulaminen ja rukouspalvelun yhdistäminen ei ole ollut ongelmatonta. Molemmissa tehtävissä leimautuu. Konsepti on kuitenkin toiminut hyvin. Uusia ihmisiä on tullut sanan kuuloon. Jotkut ovat kertoneet parantuneensa ja tulleet uskoonkin. Olemme kiitollisia, jos tuet tätä tärkeää työmuotoa. Arvokkainta on kuitenkin rukous, ja eniten aikaani käytän rukoillen ihmisten kanssa kahden kesken.

Siunattua joulua,

Seppo