Mutta pian minä tulen, jos Herra suo, ja otan selvää noiden rehentelijöiden voimasta. Heidän puheistaan en välitä, sillä Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana. Kumpaa tahdotte: tulenko luoksenne piiska kädessä vai rakastavin ja lempein mielin? (1. Kor. 4:19-21)
“Eihän keisarilla olekaan vaatteita!” huudahtaa lapsi H. C. Andersenin tutussa sadussa. Toki muutkin näkevät saman, mutta lapsi on ainoa, joka sanoo sen ääneen. Pelko tukkii suut. “On järjetöntä elää pelon kulttuurissa, jossa omia ajatuksia ei uskalla sanoa ääneen”, toteaa teologi Johannes Alaranta viitaten omaan hengelliseen yhteisöönsä. (Janne Villa: Hengellinen väkivalta.) Suurta valtaa vastaan on vaikea nousta, on kyseessä sitten maallinen tai hengellinen valta. Kriitikko joutuu nopeasti ulos omasta yhteisöstään. Hänet leimataan vihollisen kätyriksi, pahan puhujaksi, joka hajottaa kristittyjen yhteyttä.
Yleensä johtajan ympärille on muodostunut hovi, jonka tehtävänä on suojella johtajan ja yhteisön mainetta. Hovi on sidottu johtajaan ja valmis puolustamaan häntä ilmenipä minkälaisia väärinkäytöksiä tahansa. “Onpa murheellista, että sinulle on käynyt noin huonosti”, toteaa hoviin kuuluva uhrille. Kun lakeijalle selviää, että surun on aiheuttanut heidän johtajansa, hän kieltäytyy jatkamasta keskustelua. Hengellisessä kentässä johtajan pimeät puolet unohdetaan ja annetaan anteeksi hyvin nopeasti. Anteeksianto on keino, jolla vältetään asian käsittely. Myös uhri pakotetaan antamaan anteeksi. Usein korostetaan, kuinka paljon hyvää johtaja on saanut aikaan. Raamatullinen opetus voi toimia naamiona väärinkäytöksille. Ihmisille syntyy kuva, että opettaja on itse Raamatun ja opetuksensa mukaan elävä henkilö.
Apostoli Paavali ei ole kiinnostunut rehentelijöiden puheesta, sillä Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana. Millaista voimaa puhe välittää? Jos kuulijoita puheen jälkeen pelottaa, on hyvä kysyä, missä hengessä toimitaan. Hengen hedelmiä ovat ilo, toivo ja rakkaus. Kun Pyhän Hengen voima alkoi aikoinaan toimia Niilo Yli-Vainion kautta, helluntailiikkeen johtomiehet kokoontuivat nopeasti pohtimaan, oliko voima Jumalasta vai sielunvihollisesta. Toiset olivat puolesta ja toiset vastaan. Hengen hedelmä oli hyvää, ihmisiä tuli uskoon ja parani kaiken kaatuilun keskellä.
Rikostoimittaja Harri Nykänen myöntää, että henkilöllä, jota hän käytti esimerkkinä kirjassaan Raid ja mustempi lammas, oli ”rahankeräämisen armolahja”. Raamatussa lahjaa ei tosin mainita, mutta se tuntuu valitettavasti olevan tärkeä ominaisuus hengellisissäkin yhteisöissä. Oswald Chambersin mielestä omaisuuteen keskittyminen pysäyttää hengellisen kasvun. Nykänen ihmetteli, miksi uskovaiset eivät nähneet, että niin usein puhuttiin muunneltua totuutta. Kun ”herran voideltu” puhuu kaanaan kielellä, milloin Jeesus on tulossa – ja herätyskin – uskova kuulee mitä haluaa kuulla. Sokeus pysyy. Edesmennyt evankelista Hilja Aaltonen näkikin, että herätys on tulossa, mutta ymmärsi sen viipyvän, koska narsistiset hengelliset johtajat rakentavat omaa valtakuntaansa.
Ortodoksinen piispa katselee vitriinissä muuttumattomina säilyneitä ikivanhoja ruumiita ja ihmettelee, miksi ruumiiden joukossa ei ole korkea-arvoisia kirkon miehiä vaan ainoastaan köyhiä munkkeja. (Tapani Ruokanen: Tapani Ruokanen silminnäkijänä.) Kirkkohistoriassa on tosiaan ollut henkilöitä, joiden hengen palo on ollut niin vahva, että ruumiskaan ei ole maatunut. Munkki Charbel Makhlouf kuoli vuonna 1898. Hänen hautansa ympärillä loisti käsittämätön valo 45 päivää. Kun hauta avattiin vuosina 1927 ja 1950, hänen ruumiinsa näytti vahingoittumattomalta eikä ollut edes jäykistynyt. Ruumiista erittyi vereen sekoittunutta nestettä, jota tihkui vuoteen 1965. (Joel ja Peter Halldorf: Uskon todistajat.)
Kristittyinä meitä riisutaan omavoimaisuudesta, ja armonsa avulla Jumala pukee meidät sisältäpäin. Vanhurskaan polku kirkastuu kirkastumistaan. Katariina Sienalainen (1347–1380) rukoilee: “Vaateta minut, vaateta minut itselläsi, iankaikkinen totuus, niin että voisin juosta tämän kuolevaisen elämän halki vilpittömässä kuuliaisuudessa ja sinun pyhimmän uskosi valkeudessa.” Rukous sopinee meillekin.
Kiitos tuestasi
Hengellisessä työssä tuen pyytäminen käy toisilta helpommin kuin toisilta. Ihailen George ”Yrjö” Mülleriä (1805–1898), joka perusti lastenkoteja, mutta ei vedonnut julkisesti tarvitsevansa taloudellista apua. Hän toimi uskon varassa. Lastenkoteja on vielä jäljellä nykyäänkin. Lähetyssaarnaaja Aune Hyny toimi Intiassa samoilla periaatteilla. Hän perusti kouluja ja sairaaloita. Kun hän kuoli 90-vuotiaana, hänen hautajaisissaan oli yli 10 000 ihmistä. Kiitos, kun olet tukenut työtäni. Olen tarvinnut sinun apuasi.
Siunattua kesää!
Seppo